|
vk 43/05 Lindholm Arto: Ympäristöpolitiikka: Maailman parantajat
Lähettäjä: "Arto Lindholm" 05.10.2005 12:48
Arto Lindholm
Valtiotieteellinen tiedekunta
Ympäristöpolitiikka
28.10.2005
Maailman parantajat kertoo keitä "globalisaation vastustajat" Suomessa
olivat, miten globalisaatiokriittistä liikettä rakennettiin, kuinka
aktivismi siirtyi vaiheesta toiseen ja mitä liike saavutti. Tutkimuksessa
tehdään johtopäätöksiä kansalaisaktivismista 2000-luvulla.
Tutkimusaineistona käytetään verkkokyselyä aktivisteille (N=324),
haastatteluja ja osallistuvaa havainnointia.
Globalisaatiokriittisen vastarinnan kehkeytymisvaiheessa (1991-1999)
kritiikki kanavoitui epämuodollisten aktivistiverkostojen kautta. Luovan
vaiheen (1999-2001) aikana globalisaatiokriittinen liike oli yllätyksellinen
ja spontaani. Käännekohdaksi osoittautui aktivismin hullu kesä 2001
väkivaltaisine suurmielenosoituksineen Göteborgissa ja Genovassa. Näiden
jälkeen katujen aktivismi alkoi laantua ja globalisaatiokritiikki siirtyi
muodollisille järjestöille sekä joillekin puolueille.
Globalisaatiokriittisen liikkeen energian vähenemiseen vaikutti kolme
tekijää: (1) protestin intensiteetti oli kesällä 2001 niin voimakas, ettei
sitä voinut ylläpitää pitkään, (2) väkivallan kritiikki kasvoi aktivistien
keskuudessa ja hajotti liikkeen kollektiivista identiteettiä ja (3) New
Yorkin terrori-iskut rauhoittivat mielenosoitukset, sillä protestoijat
pelkäsivät leimautuvansa terroristeiksi.
Tyypillinen suomalainen globalisaatiokriittinen aktivisti oli 21-23 vuotias,
maallistunut, kaupunkilainen ja korkeakoulussa opiskeleva. Miehiä oli jonkin
verran enemmän kuin naisia. Suurin osa oli kasvissyöjiä. Aktivisteista noin
90% äänesti vaaleissa - lähes kaikki vihreitä, Vasemmistoliittoa tai
kommunisteja.
Aktivisteille oli kertynyt paljon sosiaalista ja kulttuurista pääomaa.
Myöskään epämuodollisten verkostojen kautta värväytyneet aktivistit eivät
olleet syrjäytyneitä tai atomisoituneita - eivät edes väkivallan hyväksyneet
henkilöt. Aktivismi jopa opetti osallistujilleen monia taitoja, joita
luovalta työltä nykyään edellytetään. Globalisaatiokriittiseksi aktivistiksi
ei kasvettu hetkessä: tie aktivismiin oli pitkä, usein lapsuudessa alkanut
oppimisprosessi.
Globalisaatiokriittisen liikkeen monenkirjavat ryhmät olivat yksimielisiä
vastustettavasta ideologiasta eli uusliberalismista ja kaupan
vapauttamisesta. Liikettä rakennettiin osoittamalla kaupan vapauttamisen
epäoikeudenmukaisuus ja kansainvälisten talousinstituutioiden salaileva
ilmapiiri. Tavoiteltava päämäärä jätettiin avoimeksi, mikä mahdollisti
moninaisten aktivistiryhmien yhteistoiminnan. Jakautuminen erilaisiin
blokkeihin (keltaiseen, mustaan) mahdollisti erilaiset taktiikat samassa
protestissa.
Tutkimuksen johtopäätökset kansalaisaktivismista 2000-luvulla ovat
seuraavat: nykyiset aktivistiryhmät vaihtavat nopeasti orientaatiotaan ja
kokoonpanoaan. Uudet aktivistit muodostavat pikemminkin projekti- kuin
järjestösukupolven. Aktivistit voivat sitoutua tehtäväänsä intensiivisesti
mutta harvoin pitkäaikaisesti. Aktivismia leimaa sysäyksenomainen
poliittinen aika ja nopeasti vaihtuvat kollektiiviset identiteetit.
Aktivismi on yksilöllistynyt, mitä poikkikansallinen verkostoituminen on
kiihdyttänyt. Yhdessä tekemisellä on kuitenkin edelleen itseisarvoa.
Internet ei ole aktivisteille pelkkää tekniikkaa, vaan verkko on myös
organisoitumisen ihannemalli. Nykyaktivismissa on vain vähän tilaa
liikkeille, jotka edellyttävät yhteistä ideologiaa. Vastarinta esitetään
usein teatterimaisilla keinoilla protestiaaltojen luovimman vaiheiden
aikana. Performatiivinen aktivismi kuitenkin kuvaa huonosti liikkeiden
taantuvia vaiheita.
|
